Tykkää tästä!

(Kuva tehty tagul.com:issa)

Syksyn ensimmäinen tehtävä oli tehdä kirjareferaatti. 

Valitsin kirjaksi Niemen ja Sarraksen (2012) toimittaman 

Tykkää tästä! Opettajan ammattietiikka sosiaalisen 

median ajassa -kirjan. Nimensä mukaisesti kirja käsitteli 

sosiaalista mediaa ja opettamista monesta näkökulmasta. 

Nostan tässä joitakin kirjan teemoja esille.

Johdanto

”Lapsille ja nuorille koulu näyttäytyy teknologisena tyhjiönä, heidän normaalista arjesta poikkeavine välineineen.” (Multisilta 2012, 81-82)

Kirjassa oli 10, eri kirjoittajien kirjoittamaa, itsenäistä lukua. Luvut käsittelivät toisaalta nuoria sosiaalisessa mediassa (esimerkiksi somea psykologisena kasvuympäristönä, somen vaikutusta nuorten moraalitajuun sekä somen viihdyttävyyttä ja sen soveltuutta opettamiseen). Toisaalta kirja käsitteli myös opettajan roolia somessa, esimerkiksi näkökulmista opettajan vastuun rajat ja juridiikka.

Sosiaalinen media käsitteenä määritellään kirjan alussa. Palaan tarkemmin somen määritelmiin, kun kirjoitan meidän kehittämistyöstämme, mutta nostan tässä kirjassa esitellyt somen osatekijät, jotka ovat läsnäolo (tietoisuus muiden käyttäjien olemassa ja läsnäolosta), jakaminen (voi itse tuottaa, jakaa ja vastaanottaa sisältöä), suhteet (yhteenkuuluvuuden tunne), keskustelut (kommunikaatio muiden käyttäjien kanssa), identiteetti (omanlaisen identiteetin rakentaminen), maine (mahdollisuus arvioida toisten käyttäjien asemaa) ja ryhmä (mahdollisuus muodostaa omia yhteisöjä) (Kietzman,
Hermkens ja McCarthy (2011) Mäntymäen (2012) mukaan).  

Omat ajatukseni kirjasta

Somella ”on mahtava kyky vaikuttaa tunteisiin, mielialoihin, ajatteluun ja näiden kautta toimintaan… Harva kuitenkaan tiedostaa toimivansa sisällöntuottajana, agitaattorina tai maailmanlaajuisen median toimittajana. Harva ylipäätänsä ajattelee toimivansa mediassa … kun …. vaihtaa kuulumisia ja ajatuksia, fanittaaa, myy ja ostaa tuotteita, etsii itseään ja toisia ihmisiä, hakee terveysvinkkejä ja opiskelupaikkaa.”  (Mustonen 2012)

Vaikka kirja oli varsin kevyt katsaus aiheeseen, siinä käytiin kenttää hyvin laajasti läpi eli nimestään huolimatta kirja ei keskittynyt pelkään opettajan ammattietiikaan. Se, mikä kirjassa ehkä vähän häiritsi oli, että kirjan artikkelit olivat jakautuneet selkeästi kahteen laitaan: osa kirjoittajista oli innoissaan somesta ja sen tuomista mahdollisuuksista opetuksen kehittämiseen, ja toinen reuna taas näki somessa lähinnä vain uhkia (jotka muuttavat opettajan roolin aivan joksikin muuksi kuin, mitä se tällä hetkellä tai joskus menneisyydessä on ollut). Itse somea paljon käyttävänä olin yllättänyt hyvinkin kriittisistä mielipiteistä. Lisäksi pieni ongelma kirjassa on, että osa kirjoittajista selkeästi yhdistää somen suoraan Internetiin eli kaikki, mikä on Internetissä, on somea (somehan on kuitenkin vuorovaikutusta netissä). Toisaalta kolmas ongelma on, että kirjassa käsitellään aiheita kuten somen vaikutusta  lasten/nuorten kehitykseen, mistä ei varsinaisesti ole vielä tutkimustuloksia, jonka kirjoittajat kyllä kirjassa myöntävät. Mielestäni kirja ei tuo kovin paljon uutta henkilölle, joka jo itse käyttää aktiivisesti somea ja ymmärtää sen toimintaperiaatteen. Toisaalta taas jos some on itselle vielä kovin vieras asia, niin kirja kannatta lukea.

Tarkastelen tässä kirjassa esiinnostettuja uhkia somessa, joita kirjassa luetellaan esimerkiksi seuraavat:

• opettajien puutteet tietoteknisissä taidoissa / vanhentuneet opetusmenetelmät
• onko opettaja opettaja vai yksityishenkilö koulun ulkopuolella
• omaa opetusmateriaalia ei pitäisi jakaa ilmaiseksi somessa (/Internetissä)
• luottamuksellisen tiedon jakaminen somessa
• häirintätapaukset somessa
• oppilaitoksen pitää tarjota laitteet ja aika somen käyttämiseen (jos sitä vaaditaan)

Opettajien puutteet tietoteknisissä taidoissa on nostettu esiin myös lehdissä viime aikoina (esim. Helsingin Sanomat otsikolla Opettajilla kelvottomat taidot tietotekniikassa). Tästä aiheutuu kaksi ongelmaa. Ensimmäinen on se, että opettajat eivät ole aktiivisesti ottamassa uutta tekniikkaa käyttöön. Toinen ongelma on se, että nuoret usein kokevat, että koulussa opettamiseen käytetyt menetelmät eivät vastaa sitä todellisuutta, missä nuoret koulun ulkopuolella elävät.

Kirjassa oli minulle yllättävää pohdintaa aiheesta, että opettajana pitää tarkkaan miettiä, että mitä somessa jakaa, koska oppilaat ja vanhemmat näkevät opettajan opettajana myös vapaa-aikana. Tämä varmasti pitää paikkaansa erityisesti lasten opettamisessa, mutta itselleni, kun opetan aikuisia, tämä ajatus ei ole tullut minulle mieleenkään. Toisaalta eipä minulla ole esimerkiksi Facebookissa opiskelijoita kaverina. Kuitenkin tämä ajatus on hieman ristiriidassa tämän syksyn koulutuksen teemojen kanssa, jossa yksi käsitteli opettajan roolia yhteiskunnallisena vaikuttajana. Tämän mukaisesti opettajalta edellytetään aktiivista roolia osana yhteiskuntaa. Yksi ratkaisu tähän ongelmaan on, että opettaja luo itselleen vähintään kaksi profiilia someen. Toinen näistä on selkeä opettajaprofiili, joka on opiskelijoidensa kaveri. 

Samoin kirjassa otettiin hyvin vahva kanta siihen, että opettajien ei pitäisi jakaa omaa opetusmateriaaliaan ilmaiseksi somessa (oikeammin ehkä kuitenkin Internetissä). Sinänsä olen samaa mieltä, että tehdystä opetusmateriaalista (jos se on todella hyvää) toki pitäisi saada korvaus. Kuitenkin jos puhutaan esimerkiksi vain luentokalvoista, niin kuinka todennäköistä oikeasti on, että niistä (koskaan) saisi todellisen rahallisen korvauksen. Itse uskon, että materiaalia jakamalla toisten opettajien kanssa on mahdollista kehittää myös omalle kurssilleen parempaa materiaalia. Olen itse saanut toisilta opettajilta materiaalia, jota olen hyödyntänyt vähintäänkin ideoina omassa opetuksessani ja olen myös pyydettäessä jakanut omia kalvojani.

Kirjassa varoitellaan paljon siitä, että opettajan pitäisi olla tarkkana, mitä tietoa hän jakaa itsestään, opiskelijoistaan sekä oppilaitoksestaan somessa. Tämän nyt pitäisi olla täysin itsestään selvää. (Eihän missään ammatissa ole järkevää nimeltä mainiten haukkua omaa työnantajaansa / työkavereitaan netissä...) Itsestään selvästi nettiin ei pitäisi kirjoittaa mitään, mitä ei halua leviävän mahdollisesti hyvinkin laajalle.

Lisäksi kirjassa nostettiin esille häirintätapauksia, joissa opiskelijat ovat jakaneet somessa materiaalia opettajista halventavaan sävyyn. Kirjassa käsitellyt tapaukset olivat sellaista, joista oli annettu tuomiot. Tätä osuutta pidin kirjan parhaimpana antina.

Kirjassa pohdittiin myös sitä, että jos opettajien oletetaan olevan mukana somessa, niin koulun pitää tarjota tähän niin työvälineet (esimerkiksi älypuhelimet) kuin myös työaikaa. Ei voi olla tarkoituksen mukaista, että opettajat käyttävät tähän omia laitteita tai vapaa-aikaansa. Tämä sinänsä kuulostaa aivan itsestään selvyydeltä, mutta ilmeisestikin näin ei aina ole, tuskin tätä aihetta muuten tähän kirjaan olisi nostettu.

Lähteet

 

Niemi, H., Sarras, R. (toim.) 2012. Tykkää tästä! Opettajan ammattietiikka sosiaalisen median ajassa. PS-Kustannus.

Kirjan luvut, joihin yllä viittaan:

• Jari Multasilta: Sosiaalinen media ja verkkovideot viihteessä ja oppimisessa
• Anu Mustonen: Sosiaalinen media psykologisena kasvuympäristönä
•          Matti Mäntymäki: Lapset ja nuoret sosiaalisessa mediassa
   

Opetan korkeakouluissa - Olenko kasvattaja?

Kasvatustieteiden esimmäisessä tehtävässä piti pohtia 

omaa näkemystä kasvatukseen ja sen merkitystä työssään.

Tehtävä oli kaksiosainen: Ensin piti pohtia omia näkemyksiä

 ja sitten hakea teoriaa kirjallisuudesta. Tässä postauksessa 

pohdin omia näkemyksiä. Kirjallisuutta olen esitellyt täällä.

Johdanto

Tämä postaus pohjautuu kasvatustieteen opintojen ensimmäiseen tehtävään. Pohdin tässä omaa näkemystäni kasvatukseen sekä sen merkitykseen työssäni. Käsittelen asiaa seuraavien kysymysten kautta: Mitä on mielestäsi kasvatus ja mitä se merkitsee omassa työssäsi? Miksi kasvatusta harjoitetaan ja mikä on sen tavoite / tehtävä? Millaisia kasvatuksellisia vaikeita ja ongelmallisiakin asioita ja tilanteita opettaja tänä päivänä kohtaa työssänsä? Postauksen vedän työn yhteen pohtimalla sitä, mitä opin tätä tehdessäni sekä sitä, millaisia kysymyksiä työ minussa herätti.

Oma näkemykseni kasvatuksesta ja sen merkityksestä työssäni

     ”Olen omassa elämässäni vältellyt kysymystä, olenko opettajana myös kasvattaja.”   (Vuorikoski 2010)

Mitä on mielestäsi kasvatus ja mitä se merkitsee omassa työssäsi?

Minun mielestäni kasvatus on sitä ”työtä”, jota kotona tehdään, jotta lapset kasvavat tasapainoisesti. Tasapainoisuudella tässä tarkoitan sitä, että lapsi oppii tuntemaan itsensä: Lapsi oppii tuntemaan omat vahvuutensa ja heikkoutensa sekä löytää oman paikkansa maailmassa. Tasapainoisuus myös mielestäni tarkoittaa sitä, että lapsi kasvaa osaksi omaa ympäristöön ja yhteiskuntaa. Kasvatus jatkuu mielestäni myös ainakin vielä peruskoulussa, vähintäänkin ala-asteella (1.-6. luokat), ehkä jossain määrin myös yläasteella (7.-9. luokat) ja lukiossa.

Ymmärsin, että oma työ tässä tehtävässä tarkoittaa opetustehtäviä. Ilman kurssikirjallisuutta minun on tähän hyvin vaikea vastata. Tämän kappaleen alussa oleva sitaatti Vuorikoskelta (2010) kuvastaa omaa näkemystäni. Opetan aikuisia, eli opetan kolmannella asteella. Ajattelen, että kasvatus ei kuulu enää tälle asteelle. Jossain määrin näen opiskelijani ”valmiina ihmisinä”, joita en ”pysty” enää kasvattamaan. Toisaalta haaste tässä on myös se, että olen (tai ainakin pidän itseäni) nuorena (36-vuotias), niin en koe, että minulla olisi myöskään tarvittavaa auktoriteettia kasvattaa noin 10–15 vuotta itseäni nuorempia aikuisia. Lisäksi osa opiskelijoita on samanikäisiä kanssani tai jopa vanhempia. Kuinka voisin kasvattaa heitä?

Miksi kasvatusta harjoitetaan ja mikä on sen tavoite/ tehtävä?

Kasvatuksen tavoite on mielestäni varsin lähellä tuota, mitä yllä kirjoitin kasvatuksen määritelmänä. Tavoitteena on lyhyesti sanottuna se, että lapsi löytää omat vahvuutensa. Tavoitteena on nähdäkseni myös se, että lapselle kasvaa terve itsetunto ja usko itseensä. Kasvatuksen tavoitteena on mielestäni myös ”kasvattaa” lapselle epävarmuuden ja epäonnistumisen sietokykyä. Lisäksi kasvatuksen tavoitteena on mielestäni toisten ihmisten kunnioittamisen opettaminen.

Millaisia kasvatuksellisia vaikeita ja ongelmallisiakin asioita ja tilanteita opettaja tänä päivänä kohtaa työssänsä?

Tämäkin on hyvin vaikea kysymys minulle. Uskon kyllä, että ala-asteen opettajat varmasti joutuvat kokemaan paljonkin kasvatuksellisesti ongelmallisia asioita ja tilanteita. Tähän viittasi sosiaalipsykologi Viljamaa Kalle Haatasen (2014) ohjelmassa. Hän kuvasi lastentarhan opettajan ”ei”:tä narsistisena loukkauksena lapselle, joka kuulee ”ei”:n lastentarhassa ensimmäisen kerran.

Jos taas pohdin tätä omasta näkökulmasta, en ole varma, että ovatko ne tilanteet, jotka itse olen opettajana kokenut opiskelijoiden käytöksessä haastavina ”kasvatuksellisia ongelmia”. Tietynlaisen kunnioituksen puutteen voisin mainita tässä. En nyt tarkoita sitä, että haluaisin nostaa itseni jalustalle opiskelijoiden edessä, mutta minun on ollut hyvin vaikea hyväksyä opiskelijoiden suutuspäissään kirjoittamia viestejä. Muistan vain yhden opiskelijan jälkikäteen pyytäneen anteeksi asiatonta viestiään. Osittain on tullut sellainen olo, että opiskelijoille on ”sallittua” erilainen (kirjoittamis)tyyli, kun taas opettajana en voi kuvitella vastaavani samalla tavalla opiskelijoille. Deadlinen joustavuus on toinen ongelma. Erityisesti se, että deadlinet joustavat opiskelijoiden suuntaan, mutta eivät opettajan: Eli opiskelijat voivat kyllä palauttaa työt viikkoja myöhässä, mutta niiden arvostelu taas heidän suuntaansa pitäisi tapahtua päivässä parissa.

Yhteenveto ja avoimet kysymykset

 

Pohdin tässä yhteenvedossa, mitä opin ja mitä jatkokysymyksiä tehtävän teko minussa herätti.  Mielestäni tämä oli todella mielenkiintoinen tehtävä. Opin tätä tehdessä todella paljon.

Jo luettuani johdannon kirjasta Kasvatuspsykologia (Lehtinen et al. 2007) tajusin olevani hieman hakoteillä alkuajatuksissani, joiden mukaisesti ajattelin kasvatuksen liittyvän vain kotona ja mahdollisesti vielä peruskoulussa tapahtuvaan kasvatukseen. Lehtinen et al. (2007) nimittäin rajaavat kotikasvatuksen yksiselitteisesti pois kirjastaan ja keskittyvät kirjassa kasvatukseen koulussa. Toiseksi he tuovat esille myös kasvatuspsykologian soveltamisen työpaikalla. Tämä on todella mielenkiintoinen ja uusi ajatus minulle. 

Lähdin tekemään tehtävää sillä ajatuksella, että kasvattaminen ei kuulu minun toimenkuvaani, koska opetan aikuisia kolmannella asteella. Tärkein oivallukseni oli, että kasvatus kuuluu myös minun toimenkuvaani. Tosin en vielä oikein tiedä, kuinka minun pitää sitä tuoda työssäni esille.

Opin, että kasvatuksella tarkoitetaan henkilön kokonaispersoonallisuuden kasvua. Kokonaispersoonallisuudella puolestaan tarkoitetaan ihmisen syvimmän ja aidoimman olemuksen ymmärtämistä.  Opin, että opettajan rooli on tukea tätä kasvua oppilaassa. Kirjallisuuden pohjalta myös opin, että kasvattajan (myös opettajan) tehtävänä on tukea oppilaan mielipiteiden kasvua ja kehitystä.

Kaikki yllämainitut ovat minulle selkeitä asioita. Kuitenkin tämän soveltaminen opetuksessani on minulle vielä vaikeaa. Toki jos ajattelen kasvatuksen olevan sitä, että tukee opiskelijoiden oman (kriittisenkin) ajattelun kehittämistä, niin se sopii omaan opetustyyliini hyvin. Nautin keskusteluista luennoilla opiskelijoiden kanssa, koska hyvin usein saan uusia ideoita sitä kautta itsekin. Samoin suosin opintojaksojen arvioinnissa esseetehtäviä, joissa on mahdollista kertoa myös omia kokemuksia.

Vaikeaa tässä minulle tällä hetkellä on, että opetan vain yhtä opintojaksoa TAMK:ssa. Lisäksi pidän (epä)säännöllisesti vierailuluentoja eri yliopistoissa. Kuinka paljon minun kannattaa ”stressata” kasvattajana toimimisesta, jos tapaan opiskelijat vain kerran? Tai toisaalta kuinka paljon pystyn kasvattamaan opiskelijoita yhden kurssin aikana?

Lisäksi minulle on selkeää se, että oma asenteeni opetettavaan aiheeseen heijastuu myös opiskelijoille. Hyvin usein opiskelijapalautteessani on kehuttu opettajan innostusta käsiteltävään aiheeseen. Tämä on ollut mukava kuulla erityisesti kursseilla, jotka ovat olleet pakollisia opiskelijoille.

Pari asiaa jäi mieleeni kysymyksinä tämän tehtävän jäljiltä. Ensimmäinen näistä on enemmän käsitteellinen. Tehtävä käsitteli kasvatusta. Kuitenkin lähes kaikki kurssikirjallisuus käsittelee oppimista. Onko tässä nyt joku käsitteellinen yhtäläisyys, mitä en vain tajua? Mielestäni kasvatus ja oppiminen eivät ole synonyymejä.

Toinen asia, joka minulle käy auki, on merkittävämpi. Koska opettajalla on kasvattajan rooli, se mielestäni luo ”melkoiset paineet” opettajalle ihmisenä. Tämä mielestäni antaa, vähintäänkin rivien välistä, opettajalle ”mallikansalaisen” rooli (vrt. aiempi kansankynttilä vertaus, ks esim. Vuorikoski 2010). Tämä siis siitä näkökulmasta, että kasvattaminen nähdään aikuisen mallin näyttämisenä. Eli millainen olen itse aikuisena? Saako opettaja olla oma itsensä? Vai pitääkö hänen olla täydellinen? Ja kääntäen voiko vain täydelliset ihmiset toimia opettajina? Jos näin on, niin minkälaisen ihmiskuvan se antaa opiskelijoille?

Lähteet 

 Haatanen, K. 2014. Lapsi tarvitsee rajoja. Yle Radio 1 http://areena.yle.fi/radio/2215745 

Lehtinen, E., Kuusinen, J. & Vauras, M. 2007. Kasvatuspsykologia. WSOY Oppimateriaalit Oy: Helsinki.

Vuorikoski, M. 2010. Kyseenalaistamisen ylistys. Kirjassa: Vuorikoski, M. & Törmä, T. (toim.) 2010. Opettaja peilissä. Katse ammatilliseen kasvuun. Kansanvalitusseura: Helsinki. ss. 23-56.

Opettajan rooli kasvattajana

Kasvatustieteen ensimmäisessä tehtävässä piti kirjoittaa 

sekä kirjallisuuden että omien kokemusten kautta opettajan 

roolia kasvattajana. Käyn tässä postauksessa läpi lukemaani 

kirjallisuutta. Pohdin tässä kysymyksiä: Mikä on kasvatus? 

Mikä on kasvatuksen tehtävä? Millaisia kasvatuksellisia 

mahdollisuuksia opettajalla on?

Johdanto

 

Luin tehtävää varten kirjat: Dunderfelt (2011) Elämänkaaripsykologia, Lehtinen et al. (2007) Kasvatuspsykologia sekä Vuorikoski & Törmä (2010) Opettaja peilissä. Lisäksi kuuntelemani Kalle Haatasen ohjelma ”Lapsi tarvitsee rajoja”, jossa vieraana oli sosiaalipsykologi Janne Viljamaa, liittyi mukavasti tähän aiheeseen.

Kasvatuksen tehtävä

”Kasvatuksen tehtävänä on tukea ja ohjata kasvatettavan kokonaispersoonallisuuden kasvua. … Kasvatuspsykologian peruskysymyksenä voidaan pitää sitä, missä määrin ja millä tavoin ihmisen kehitykseen ja oppimiseen voidaan opetuksella ja kasvatuksella vaikuttaa. … Locke korosti, että yksi kasvatuksen tärkeistä tehtävistä on ajattelun harjoittaminen vaihtelevien tietosisältöjen avulla, koska näin voidaan varmistaa, että mieli on avoin uusille kokemuksille ja havainnoille.” (Lehtinen et al. 2007)

"Kasvu merkitsee jatkuva ja kumulatiivista (kasautuvaa) tiedon, ymmärryksen, viisauden, kuuluisuuden, pituuden ja painon kasvua." (Dunderfelt 2010)

Sanoisin, että arkiajatteluni siitä, mitä kasvattaminen on, menee varsin hyvin yhteen kirjallisuuden määritelmän kanssa. Mielestäni kasvattaminen on sitä, että lapsi löytää omat vahvuutensa. Kirjallisuudessa (ks. lainaus Lehtinen et al. 2007 yllä) puhutaan kokonaispersoonallisuuden kasvun ohjaamisesta. Dunderfelt (2010) määrittää persoonallisuuden ”fyysisten, psyykkisten, sosiaalisten ja yksilöllisten toimintojen kokonaisuudeksi” ja Lehtinen et al. (2007) puolestaan määrittävät sen henkilön tyypillisimmäksi, aidoimmaksi ja syvimmäksi olemukseksi. Erityisesti pidän Locken näkemyksestä, että kasvatuksen tehtävänä on ”varmistaa, että mieli on avoin uusille kokemuksille ja havainnoille (Lehtinen et al. 2007). Tämä on hyvin tärkeä havainto, jonka ymmärtäminen auttaisi pitkälle elämässä. Tästä tulee voimakkaasti mieleeni viimekesäinen keskustelu Pride-tapahtuman sekä tasa-arvoisen avioliittolain osalta. Valitettavan monella aikuisella ei ole mieli avoinna ”uusille” asioille.

”Nyky-yhteiskunnassa, jossa tämänikäisten lasten molemmat vanhemmat ovat usein työssä, lankeaa koululle tärkeä kasvatustehtävä.” (Dunderfelt 2010)

Yllä oleva on mielenkiintoinen lainaus Dunderfeltin kirjasta. Itse lähdin siis siitä liikkeelle, että kasvatus olisi pääsääntöisesti kodin tehtävä. Tästä näkökulmasta Dunderfeltin näkemys kuulostaa oudolta. Samoin se kuulostaa myös hieman vanhanaikaiselta. En toki halua kiistää koulun kasvatustehtävää, mutta silti näkisin, että suurin vastuu kasvatuksesta on kuitenkin kotona, lapsen vanhemmilla.

Opettaja kasvattajana

”Kasvattaja on vallankäyttäjä, ja kasvatuksen avulla lapsi voidaan ohjata sisäistämään tietyt moraaliset arvot ja periaatteet.” (Raehalme 2010)

”Koskenniemi korostaa opettajan kasvattavaa tehtävää. Opettajan ei tule kuitenkaan tyrkyttää omia käsityksiään opiskelijalle, vaan ohjata ja antaa heidän muodostaa itse omat mielipiteensä.”  (Viskari 2010)

Lukemani kirjallisuus lähti vahvasti siitä, että opettaja on kasvattaja. Selkeästi tämä näkyi kirjallisuudessa, joka pohti lasten opettamista ja/tai kasvattamista. Raehalme (2010) lähti siitä, että kasvattaja opettaa lapsille moraaliset arvot ja periaatteet. Viskari (2010) oli ehkä hieman eri linjoilla, kun hän puhui siitä, että valmiita malleja tai omia mielipiteitä pidä tuputtaa opiskelijoille. Näistä enemmänkin Viskarin (2010) näkemys on mielestäni toimivampi itselleni, koska opetan aikuisia. En ole täysin varma, miten enää aikuisille opettaa arvoja ja periaatteita, mutta opiskelijoille omien mielipiteiden muodostamisen opettaminen on mielestäni toki tärkeää.

”Kauniit puheet yliopiston tehtävästä kasvattaa kriittisiä ajattelijoita ovat pikemminkin sanahelinää kuin vakavasti otettavia tavoitteita. Tulostepisteiden tavoittelun kierteessä yliopistot ohjaavat välineelliseen toimintaan ja kilpailemiseen. Se kasvattaa järjestelmään sopeutujia.” (Vuorikoski 2010)

Pidin yllä olevasta lainauksesta Viskarilta, jonka mukaisesti opiskelijoiden pitäisi antaa muodostaa omat mielipiteensä. Kuitenkin olen myös taipuvainen kääntymään Vuorikosken kannalle. Yliopistojen tehtävähän on antaa ylintä opetusta Suomessa. Kuitenkin hyvin pitkälti näen yliopisto-opetuksenikin seuraavan varsin perinteistä opetustapaa Suomessa. Eli luentosalin edessä opettaja tietää oikeat vastaukset, jotka opiskelijoiden odotetaan oppivan. Toisaalta näkemykseni varmasti on vinoutunut siinä mielessä, että kokemukseni yliopisto-opiskelusta painottuu insinööri- ja kauppatie-teisiin, joissa on melko paljon ”totuuksia” (kaavoja, laskentamalleja), joita opetetaan opiskelijoille ilman sen suurempaa keskustelua. Pohdin tätä aihetta ammatti-identiteettitehtävässä.

”Olen omassa elämässäni vältellyt kysymystä, olenko opettajana myös kasvattaja. Voisinko olla kasvattaja ja maailmanmuuttaja? Tiede ja tieteellinen koulutus saattavat myös etäännyttää kasvattajana toimimisesta.” (Vuorikoski 2010)

”Aikuisiakin opettaessani olen aina kasvattaja. Tapa, jolla opettajana suhtaudun opiskelijaan ja opetettavan tietoon, välitän monenlaisia arvoja, asenteita ja tunteita, jotka tiedostamattani muokkaavat opiskelijaa. Haluan auttaa opiskelijoita kasvamaan omana itsenään.” (Viskari 2010)

Viskarilla ja Vuorikoskella oli hauskan erilaiset näkemykset siitä, onko opettaja kasvattaja vielä aikuisillekin. Siinä missä Vuorikoski (2010) periaatteessa lähti liikkeelle siitä, että  hän ei ole kasvattaja, Viskari puolestaan näkee olevansa aina kasvattaja. Vuorikosken perustelu omalle näkemykselleen on, että yliopistossa ollaan varsin pitkälle etäännytetty opettaja opiskelijoista. Hyvin pitkälle tiedehän toimii juuri näin: Se nähdään ”puhtaana totuutena”, johon eivät henkilökohtaiset arvot ja periaatteet vaikuta. Vaikka kuitenkin, ehkä puhtaita luonnontieteitä lukuun ottamatta tiede ei kuitenkaan ole objektiivisesti mitattavaa. Toisaalta taas Viskari perustelee (minulle) hyvin, miten opettaja on myös kasvattaja aikuistenkin kanssa toimiessaan. Opettaja välittää omalla käytöksellään ”monenlaisia arvoja, asenteita ja tunteita”.  Toisin sanoen, opettaja toimii mallina opiskelijoille.

”Krishnamurtin mukaan kasvattajan on oivallettava itsensä ja oltava vapaa vakiintuneista ajatuskaavoista. Muutoin hän opettaa kaavamaista tietoa, johon hänet itsensä on opetettu. Kasvattajan kasvattaminen - saada hänet oivaltamaan itsensä - on Krishnamurtin mielestä yksi vaikeimpia tehtäviä. Useimmat meistä ovat jäykistyneet johonkin ajatusjärjestelmään tai toimintakaavaan. Siksi opetamme, mitä ajatella, emmekä, miten ajatella. … Olen korostanut kasvua kriittisyyteen ja opettajan tehtävää kriittisyyteen kasvattajana. … Tehtäväni on lähteä liikkeelle omasta kasvustani, siellä tie parempaan maailmaan lähtee vain ihmisestä itsestään.”  (Vuorikoski 2010)

Vuorikosken (2010) yllä oleva pohdinta kasvattajan itsensä kasvamisesta on minusta oikein hyvä. Eihän kasvattaja pysty kasvattamaan oppilaistaan mieleltään avoimia, jos itse ei ole avoin. Mahdollisesti se olisi  mahdollista opiskelijoissa tapahtuvana vastareaktiona (eli toimia täysin päinvastoin kuin opettaja). Tämä Vuorikosken näkemys on todella mielenkiintoinen. Kuinka monta kertaa opettajat itse pysähtyvät miettimiään omaa kasvamistaan? (Jos he eivät edes pohdi omaa rooliaan kasvattajana.)

Kirjallisuuden pohjalta opettajalla on siis paljon mahdollisuuksia toimia kasvattajana. Tärkeimpinä mahdollisuuksina pidän kriittisen ajattelun opettamista, avoimen asenteen kasvattamista ja aikuisen ihmisen mallina toimimista.

Kasvaminen aikuisena

 

Kasvu merkitsee jatkuva ja kumulatiivista (kasautuvaa) tiedon, ymmärryksen, viisauden, kuuluisuuden, pituuden ja painon kasvua. … Toteamus ihmisen elinikäisestä kasvusta ja kehityksestä on nykyaikaisen aikuiskasvatuksen selviö. … Myös lapsuuden ja nuoruuden jälkeen elämänkulussa voi syntyä uusia kykyä ja voimia. … Liian kauan on eletty siinä yksinkertaisessa luulossa, että aikuisuus on suhteellisen takaista aikaa ja yksikön kehityksen kannalta merkityksetöntä verrattuna lapsuuden ja ikääntymisen suuriin kehitystapahtumiin. … Noin 20 ikävuoden jälkeen niiden painopiste siirtyy minuuden eli yksilöllisyyden kehityksen puolelle. … Aikuisuus ei ole vain lapsuuden ja nuoruuden jatke vaan oma vaiheensa, jossa ihmiselle voi syntyä uusia tai uudistavia piirteitä ja kykyä, sellaisia, joita ei voinut syntyä aiemmissa vaiheissa. Aikuinen ihminen on paitsi menneisyyden tapahtumien muovaava persoona myös aktiivinen omaa elämäänsä ohjaava ainulaatuinen yksilö. (Dunderfelt 2010)

Viimeistäänkin Dunderfeltin (2010) Elämänkaaripsykologia kirjan lukeminen sai minut ymmärtämään kasvatuksen ja erityisesti kasvamisen merkityksen koko elämän aikana. Toisin sanoen, jos ihminen kuitenkin kasvaa ja kehittyy (kuten Dunderfelt (2010) kirjassaan osoittaa) koko elämänkaarensa ajan, niin totta kai tässä on opettajallakin mahdollisuus tukea tätä kasvamista omalla tavallaan. 

Lähteet

 

Dunderfelt, T. 2011. Elämänkaaripsykologia. WSOYpro Oy: Helsinki.

Haatanen, K. 2014. Lapsi tarvitsee rajoja. Yle Radio 1 http://areena.yle.fi/radio/2215745 

Lehtinen, E., Kuusinen, J. & Vauras, M. 2007. Kasvatuspsykologia. WSOY Oppimateriaalit Oy: Helsinki.

Vuorikoski, M. & Törmä, T. (toim.) 2010. Opettaja peilissä. Katse ammatilliseen kasvuun. Kansan-valitusseura: Helsinki:

• Raehalme, O. 2010. Hyvää, kaunista ja totta.Kirjassa: Vuorikoski, M. & Törmä, T. (toim.) 2010. Opettaja peilissä. Katse ammatilliseen kasvuun. Kansanvalitusseura:  Helsinki. ss. 79-88.
• Törmä, T. 2010. Kokemus muutosvoimana. Kirjassa: Vuorikoski, M. & Törmä, T. (toim.) 2010. Opettaja peilissä. Katse ammatilliseen kasvuun. Kansanvalitusseura: Helsinki. ss. 57-78
• Viskari, S. 2010. Rakkaudesta pedagogiikkaan. Kirjassa: Vuorikoski, M. & Törmä, T. (toim.) 2010. Opettaja peilissä. Katse ammatilliseen kasvuun. Kansanvalitusseura: Helsinki. ss. 122-148.
•  Vuorikoski, M. 2010. Kyseenalaistamisen ylistys. Kirjassa: Vuorikoski, M. & Törmä, T. (toim.) 2010. Opettaja peilissä. Katse ammatilliseen kasvuun. Kansanvalitusseura: Helsinki. ss. 23-56.