Insinööri tai humanisti: Ihmis-, tieto- ja oppimiskäsitys DI-koulutuksessa

Opettajan käyttötiedon aukikirjoittamiseksi piti pohtia

oman alan ihmis-, tieto-, ja oppimiskäsitystä. 

Pohdin tätä DI-koulutuksen näkökulmasta.
Samoin tehtävänä oli miettiä, miten opettajana voisin 

kehittää tai monipuolistaa tätä.

Ihmis-, tieto- ja oppimiskäsitys DI-koulutuksessa

Pitkään mietin, mitä ”positiivista” voin sanoa insinöörikoulutuksen ihmiskäsityksestä. Mielestäni ihmiskäsitys on ”suppea”. Hieman kärjistäen teekkarin ja DI:n ihmiskäsitys on matemaattis-looginen. Koko maailma on matemaattis-looginen. Kaikki tärkeä voidaan kuvantaa malleina ja kaavoina. Tärkeät asiat voidaan päätellä loogisesti. Ihmiskäsityksen pohjana mielestäni on hyvinkin behavioristinen malli ihmisestä ja maailmasta. Perusinsinöörille kaavat ovat ulkoa opeteltuja faktoja, joiden avulla ratkaistaan ongelmia. Toki kaavoja sovelletaan käytäntöön, mutta periaatteessa yksi tehtävä on ratkaistavissa vain muutamalla eri tavalla.

Tietokäsitys (diplomi-)insinööreillä on hyvin faktapainotteinen. Tietoa on kaikki mitattava tieto. Tyypillisesti teekkareille tämä konkretisoitui laboratorioharjoituksena, joissa rakennettiin joku fysiikan koeasetelma ja jossa mitattiin jotain fysiikan suuretta. Vastaavia harjoituksia oli myös kemian kursseilla. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että jos jotain ei voi mitata jollain laitteella, se ei ole tietoa vaan jotain muuta. Insinöörille maailma on tekninen. Ongelmat voidaan ratkaista tekniikan avulla.

Oppimiskäsitys insinööritieteissä on mielestäni jossain määrin behavioristinen ja jossain määrin kognitiivinen. (Palaan blogissani myöhemmin oppimiskäsityksiin.) Behaviorismi mielestäni näkyy siinä, että iso osa oppiaineesta insinööritieteissä on faktaa, joka pitää vain sisäistää juuri siinä muodossa, kuin sitä on opetettu jo vuosia. Kaavan oppimisessa ei ole varaa soveltaa tai oppia sitä vain suunnilleen oikein. Tietenkin kokonaan toinen juttu on tutkijakoulutus tai tutkimuskehitys insinööritieteissä. Erityisesti tässä vaiheessa, ehkä hieman jo aiemmassakin vaiheessa, näkyy kognitiivinen oppimiskäsitys: Insinööritieteissä pyritään ratkaisemaan käytännön ongelmia. Toki tutkijakoulutuksessakin sovelletaan joitain perusjuttuja, mutta silloin pitää olla myös uskallusta irrottautua perinteisestä insinöörin mallista ja tehdä tai ainakin yrittää tehdä asiat uudella tavalla.

Tieto-, ihmis- ja oppimiskäsityksen laajentamistarpeet DI-koulutuksessa

Vähintäänkin teekkarin ihmis- ja tietokäsitystä minun pitäisi pystyä monipuolistamaan. En ole aivan varma, kuinka paljon oppimiskäsitystä pystyy laajentamaan, koska kuitenkin peruskaavat ”pitää vain oppia ulkoa”, koska ne nyt vain ovat faktoja. Oppimiskäsityksen laajentaminen tulee kyseeseen mielestäni lähinnä tilanteissa, että henkilöllä on ongelmia oppimisen kanssa. Toisin sanoen siis tilanteissa, joissa pelkkä kaavojen ulkoa opettelu ei toimi. (Palaan myös oppimisen ongelmiin myöhemmin blogissani.)

Ihmis- ja tietokäsitystä pitäisi mielestäni DI-koulutuksessa ehdottomasti laajentaa. Koulutuksen aikana luotiin mielestäni turhankin tiukka jako siihen, että meistä tulee diplomi-insinöörejä ja muut ovat humanisteja. Tämä kahtiajako näkyy kivasti laulun Insinööri ja humanisti sanoissa. Maailmasta oikeastaan luotiin hyvinkin mustavalkoinen: me olemme diplomi-insinöörejä ja muut ovat jotain muuta. Periaatteessa näistä muista ei tarvitse välittää. Perusteluna tässä oli, että meidän luomamme tai käyttämämme tekniikan avulla maailma pyörii. Tämä näkyy mielestäni hyvin voimakkaasti suomalaisessa yhteiskunnassa: Lähes kaiken asioinnin voi hoitaa (tieto)tekniikan avulla. Tässä on paljon hyviä puolia (toki myös huonoja). Hyvät puolet huomaa, kun asuu ”hetken” maassa, jossa asiat hoidetaan virka-aikaan puhelimella tai kirjeillä, jolloin asian hoitamiseen tai sen hoitamisen odotteluun meneekin yllättävän paljon aikaa.

Sama laajentamistarve mielestäni pätee myös tietokäsitykseen. Karkeasti ottaen vain mitattavissa olevat asiat ovat tietoa, muut ovat jotain muuta. (En nyt keksi tähän sitä, miksi niitä kutsutaan.) Kuitenkin maailmassa on hyvin paljon asioita, joita ei voida mitata fysiikan tai kemian koejärjestelyillä. Ja tästä pääseekin sujuvasti siihen stereotypiaan, joka insinööreihin liitetään eli heidän puutteelliset sosiaaliset taidot. Tätä puolta pitäisi korostaa insinöörikoulutuksessa.

Oma roolini tieto-, ihmis-, ja oppimiskäsityksen laajentajana

Suuri kysymys tässä tietenkin on, että miten itse pystyn omalla toiminnallani monipuolistamaan näitä käsityksiä. Yksi tapa, miten olen pyrkinyt tätä tekemään, on, että kerron opiskelijoilleni avoimesti omasta koulutustaustani eli kerron siitä, että olen opiskellut myös muulla kuin teknillisissä korkeakouluissa. Toinen tapa voisi olla hyödyntää opetuksessa monitieteisyyttä. Hyvä esimerkki tästä on (vaikka tämä ei olekaan insinööritieteistä) Turun yliopiston KEKO-koulutus. KEKO on Kestävän kehityksen opetuskokonaisuus. Koulutus koordinoidaan Turun kauppakorkeakoulussa, mutta opiskelijat tulevat kaikista Turun yliopiston tiedekunnista. Juuri tätä osallistujien monitieteisyyttä on KEKO-koulutuksen opiskelijapalautteessa kehuttu. Vuoden kestävän koulutuksen aikana opiskelijoille aukeaa toisten tiedekuntien opiskelijoiden ”ajattelulogiikka”. Monitieteisyys sopii hyvin tähän opintokokonaisuuteen, kun käytännössäkin kestävän kehityksen ongelmien ratkaisu vaatii monitieteistä lähestymistapaa, koska pelkällä tekniikalla niitä ei ratkaista.

Tietokäsitystä ehkä parhaiten laajennan sillä, että opetan aiheita, jotka eivät ole ehkä ihan tyypillisiä insinööritieteitä, kuten riskienhallintaa, ympäristöjohtamista. Kaikilta osin nämä aiheet eivät ole vain matemaattisesti mitattavia. Erityisesti näillä aloilla käytännön tilanteet yrityksessä ovat muuta kuin vain matemaattisesti tai teknisesti ratkaistavissa. Tällä hetkellä suurin osa ongelmaa yrityksissä on, miten saada työntekijät oppimaan uuden toimintatavan, joka on turvallisempi tai ympäristön kannalta parempi, kun teknisesti eurooppalaisista työpaikoista on jo hyvin pitkälti tehty turvallisia tai ympäristön kannalta puhtaampia.

Seuraavassa postauksessa kuvaan kevään opekoulutuksen teemoja. Jatkan kuitenkin vielä myös syksyn teemoista kirjoittamista. Syksyn teemoista seuraavaksi käsittelen oppimistyylejä ja -strategioita.

Opettajan rooli ammatti-identiteetin muodostumisen tukemisessa?

Yhdessä kasvatustieteen tehtävässä piti pohtia oman alansa 
ammatti-identiteetin muodostumista. Pohdin tässä siis 
diplomi-insinöörin ammatti-identiteetin muodostumista 
osana koulutusta ja hieman myös työelämässä. Ennen 
kaikkea tämä tehtävä herätti minussa paljon kysymyksiä, 
kuten esimerkiksi mikä on opettajan rooli ammatti-
identiteetin muodostumisen tukemisessa?

Oma taustani: DI (KTM) - tutkija (opettaja)

Olen peruskoulutukselta ympäristötekniikan DI, mutta olen myös suorittanut KTM-tutkinnon. Olen siinä mielessä ehkä hieman poikkeava dippainssi, että koulutuksessani oli hyvin paljon kemian opintoja. Luin lopulta pitkän sivuaineen vesi- ja jätehuoltotekniikasta, mutta muilta osin olen suuntautunut enemmän yritysten johtamisen puolelle. Pääaineeni oli turvallisuustekniikka (käytännössä työturvallisuus) ja KTM-opinnoissa se oli yritysten ympäristöjohtaminen. Kuitenkin näe itseni ennen kaikkea (dippa-)inssinä enkä kauppatieteilijänä. Lisäksi omaa ammatti-identiteettipohdintaa häiritsee se, että olen tutkija ja en ole kesätöitä lukuun ottamatta työskennellyt teollisuudessa. Samoin omassa ajattelussa ongelmaa aiheuttaa roolini opettajana, koska en ole saanut siihen virallista koulutusta.

Ammatti-identiteetti muodostuu koulutuksessa…

Jiri Vilppulan jakamissa kalvoissa kerrottiin, että ammatti-identiteetti ”muodostuu vähitellen koulutuksen aikana ja selkiytyy yleensä vasta vuosien myötä työelämässä”. Lisäksi kalvoissa sanottiin, että usein ammatista on kuitenkin mielikuvia jo siinä vaiheessa, kun koulutukseen hakeudutaan. Teknillisellä alalla ammatti-identiteetin muodostuminen varmasti alkaa jo siinä vaiheessa, kun opintoihin hakeudutaan. (Diplomi-)insinöörien tulevat työtehtävä on helppo hahmottaa. Hyvässä ja pahassa, kaikki varmasti tietävät, mitä insinööri työkseen tekee, vaikka käytännössä tekniikan koulutuksella voi työskennellä hyvin monella alalla ja monissa tehtävissä. Tekniikan alalla ammatin mielikuvan muodostumista varmasti helpottaa myös se, että insinöörit ovat varsin vahvasti esillä suomalaisessa yhteiskunnassa. Insinööriosaamista arvostetaan Suomessa vahvasti. Monien yritysten ylimmässä johdossa on DI-koulutuksen saaneita ihmisiä. Perinteisesti suomalainen teollisuus on nojannut insinööriosaamiseen: metsäteollisuus, IT-ala sekä metalli- ja konepajateollisuus.

Itse koulutus tietenkin muokkaa myös DI:n ammatti-identiteettiä. Itsestään selvästi tekniikan alan ammatti-identiteetti pohjautuu matemaattis-loogiseen päättelyyn sekä tekniseen tietotaitoon. Jos koulutuksen näkökulmasta tätä ajattelee, niin käytännössä suuri osa omien opintojeni kahdesta ensimmäisestä vuodesta meni matematiikan ja fysiikan kursseissa. Vaikka ainakin vitseissä diplomi-insinöörejä ja tekniikan tohtoreita pidetään henkilöinä, jotka vain teoriassa ymmärtävät tekniikkaa, olen oman koulutukseni puolesta eri mieltä. Lähes kaikissa opintosuunnissa TTKK:lla kursseihin liittyi käytännön harjoittelua. Eli asioita ei vain luettu kirjoista, vaan niitä sovellettiin käytäntöön esimerkiksi laboratoriotöissä. Toisaalta tämä matemaattis-loogisen ajattelun korostaminen näkyi myös mielestäni siinä, että ”arvostetuimpien” kurssien suoritus TTKK:lla oli laskemista (matematiikan, fysiikan, kemian laskuharjoitukset) tai tietokoneella tekemistä (kuten CAD-kurssit, koodaus). Puhtaasti kirjoista pänttäämistä ei mielestäni kovin paljon arvostettu. 

DI:n ammattitaidossa on korostuneesti faktapainotus. Tämä tietysti on ymmärrettävää. Eli kaikkia kaavoja, joita kursseilla opetetaan, ei ole järkevää lähteä kyseenalaistamaan tai niistä keskustelemaan. Ammattiosaaminen voidaan siis mielestäni kuvata kaavoilla, malleilla ja teknisillä järjestelmillä. Vaikka tämä on monessa asiassa toimiva lähestymistapa, mielestäni siinä on teknisen koulutuksen suurin heikkous. Kun itse olen opiskellut ja myös tutkinut yritysten johtamista, olen huomannut, että insinöörilähtöistä lähestymistapaa ei pitäisi soveltaa ihan kaikkeen.

…ja selkiytyy vasta työelämässä

Kalvojen ammatti-identiteetin määritelmässä pidin erityisesti kohdasta, jossa sanottiin, että ammatti-identiteetti ”selkiytyy yleensä vasta vuosien myötä työelämässä”. Omassa ammatti-identiteetissäni pohdintaa ovat aiheuttaneet ei-niin-tekniset aine- ja uravalinnat. Kuten sanoin jo edellä, olen eniten opiskellut yritysten johtamista. Samoin tutkijan uravalintani ei ole ollut se ihan perinteisin DI:lle. TTKK:lta valmistuvat dippainssit valmistuvat mielestäni ennen kaikkea teollisuuden palvelukseen. Olenkin saanut perustella uravalintaani osalle DI-kavereitani hyvinkin paljon.

Opettajan rooli ammatti-identiteetin muodostumisessa

Kuten kalvoissa sanottiin, ammatti-identiteetti muodostuu vähitellen koulutuksen aikana. Tällöin tietenkin opettajalla on tärkeä rooli ammatti-identiteetin muodostumisessa. Opettaja toimii ammatin ”malliesimerkkinä” (vaikka hieman vierastankin tätä malliesimerkki-sanaa). Kysymys, mikä tästä tulee mieleen on, että voiko DI:n ammatti-identiteettiä kasvattaa opettaja, jolla itsellään ei ole teknistä koulutusta? Tiedän, että TTKK:lla ainakin osa kemian opettajista ei ollut dippainssejä. Toinen kysymys oikeastaan liittyy edellisen kappaleen pohdintaani siitä, että mikä on se ammatti, mihin teknillinen koulutus (ainakin TTKK:lla) valmistaa. TTKK:lla se mielestäni on siis teollisuuden ammatit. Mutta kuinka TTKK:n opettaja / tutkija voi opettaa teollisuuden ammatin ammatti-identiteettiä? Monilla kursseilla ainakin turvallisuustekniikassa käytetään vierailijaluennoitsijoita teollisuudesta, jotka yrityscasen lisäksi tuovat esimerkin teollisuuden ammatti-identiteetistä.

Ja lisää kysymyksiä…

Mielenkiintoista ammatti-identiteettikeskustelussa mielestäni on myös se, että miten se henkilökohtaisesti muodostuu tilanteessa, jossa ”aikuisena” opiskelee toisen ammatin. Näen itseni edelleen ennen kaikkea dippainssinä, mutta toisaalta vahvasti ammatti-identiteettiäni määrittää myös se, että toimin tutkijana. Päällimmäinen kysymys minulla tämän tehtävän jälkeen onkin, että jäikö minulla jotain oppimatta KTM-opinnoissa, kun en näe itselläni kovin voimakasta ekonomin ammatti-identiteettiä? Tai että kun toimin opettajana? Onko jos näen itseni vahvasti tutkijavana DI:nä, niin miten opettajan ammatti-identiteetti sopii tähän?

Jatkan tähän läheisesti liittyvästä aiheesta seuraavassa postauksessa, kun pohdin DI-koulutuksen tieto-, ihmis- jaoppimiskäsitystä.