Opettajan rooli kasvattajana

Kasvatustieteen ensimmäisessä tehtävässä piti kirjoittaa 

sekä kirjallisuuden että omien kokemusten kautta opettajan 

roolia kasvattajana. Käyn tässä postauksessa läpi lukemaani 

kirjallisuutta. Pohdin tässä kysymyksiä: Mikä on kasvatus? 

Mikä on kasvatuksen tehtävä? Millaisia kasvatuksellisia 

mahdollisuuksia opettajalla on?

Johdanto

 

Luin tehtävää varten kirjat: Dunderfelt (2011) Elämänkaaripsykologia, Lehtinen et al. (2007) Kasvatuspsykologia sekä Vuorikoski & Törmä (2010) Opettaja peilissä. Lisäksi kuuntelemani Kalle Haatasen ohjelma ”Lapsi tarvitsee rajoja”, jossa vieraana oli sosiaalipsykologi Janne Viljamaa, liittyi mukavasti tähän aiheeseen.

Kasvatuksen tehtävä

”Kasvatuksen tehtävänä on tukea ja ohjata kasvatettavan kokonaispersoonallisuuden kasvua. … Kasvatuspsykologian peruskysymyksenä voidaan pitää sitä, missä määrin ja millä tavoin ihmisen kehitykseen ja oppimiseen voidaan opetuksella ja kasvatuksella vaikuttaa. … Locke korosti, että yksi kasvatuksen tärkeistä tehtävistä on ajattelun harjoittaminen vaihtelevien tietosisältöjen avulla, koska näin voidaan varmistaa, että mieli on avoin uusille kokemuksille ja havainnoille.” (Lehtinen et al. 2007)

"Kasvu merkitsee jatkuva ja kumulatiivista (kasautuvaa) tiedon, ymmärryksen, viisauden, kuuluisuuden, pituuden ja painon kasvua." (Dunderfelt 2010)

Sanoisin, että arkiajatteluni siitä, mitä kasvattaminen on, menee varsin hyvin yhteen kirjallisuuden määritelmän kanssa. Mielestäni kasvattaminen on sitä, että lapsi löytää omat vahvuutensa. Kirjallisuudessa (ks. lainaus Lehtinen et al. 2007 yllä) puhutaan kokonaispersoonallisuuden kasvun ohjaamisesta. Dunderfelt (2010) määrittää persoonallisuuden ”fyysisten, psyykkisten, sosiaalisten ja yksilöllisten toimintojen kokonaisuudeksi” ja Lehtinen et al. (2007) puolestaan määrittävät sen henkilön tyypillisimmäksi, aidoimmaksi ja syvimmäksi olemukseksi. Erityisesti pidän Locken näkemyksestä, että kasvatuksen tehtävänä on ”varmistaa, että mieli on avoin uusille kokemuksille ja havainnoille (Lehtinen et al. 2007). Tämä on hyvin tärkeä havainto, jonka ymmärtäminen auttaisi pitkälle elämässä. Tästä tulee voimakkaasti mieleeni viimekesäinen keskustelu Pride-tapahtuman sekä tasa-arvoisen avioliittolain osalta. Valitettavan monella aikuisella ei ole mieli avoinna ”uusille” asioille.

”Nyky-yhteiskunnassa, jossa tämänikäisten lasten molemmat vanhemmat ovat usein työssä, lankeaa koululle tärkeä kasvatustehtävä.” (Dunderfelt 2010)

Yllä oleva on mielenkiintoinen lainaus Dunderfeltin kirjasta. Itse lähdin siis siitä liikkeelle, että kasvatus olisi pääsääntöisesti kodin tehtävä. Tästä näkökulmasta Dunderfeltin näkemys kuulostaa oudolta. Samoin se kuulostaa myös hieman vanhanaikaiselta. En toki halua kiistää koulun kasvatustehtävää, mutta silti näkisin, että suurin vastuu kasvatuksesta on kuitenkin kotona, lapsen vanhemmilla.

Opettaja kasvattajana

”Kasvattaja on vallankäyttäjä, ja kasvatuksen avulla lapsi voidaan ohjata sisäistämään tietyt moraaliset arvot ja periaatteet.” (Raehalme 2010)

”Koskenniemi korostaa opettajan kasvattavaa tehtävää. Opettajan ei tule kuitenkaan tyrkyttää omia käsityksiään opiskelijalle, vaan ohjata ja antaa heidän muodostaa itse omat mielipiteensä.”  (Viskari 2010)

Lukemani kirjallisuus lähti vahvasti siitä, että opettaja on kasvattaja. Selkeästi tämä näkyi kirjallisuudessa, joka pohti lasten opettamista ja/tai kasvattamista. Raehalme (2010) lähti siitä, että kasvattaja opettaa lapsille moraaliset arvot ja periaatteet. Viskari (2010) oli ehkä hieman eri linjoilla, kun hän puhui siitä, että valmiita malleja tai omia mielipiteitä pidä tuputtaa opiskelijoille. Näistä enemmänkin Viskarin (2010) näkemys on mielestäni toimivampi itselleni, koska opetan aikuisia. En ole täysin varma, miten enää aikuisille opettaa arvoja ja periaatteita, mutta opiskelijoille omien mielipiteiden muodostamisen opettaminen on mielestäni toki tärkeää.

”Kauniit puheet yliopiston tehtävästä kasvattaa kriittisiä ajattelijoita ovat pikemminkin sanahelinää kuin vakavasti otettavia tavoitteita. Tulostepisteiden tavoittelun kierteessä yliopistot ohjaavat välineelliseen toimintaan ja kilpailemiseen. Se kasvattaa järjestelmään sopeutujia.” (Vuorikoski 2010)

Pidin yllä olevasta lainauksesta Viskarilta, jonka mukaisesti opiskelijoiden pitäisi antaa muodostaa omat mielipiteensä. Kuitenkin olen myös taipuvainen kääntymään Vuorikosken kannalle. Yliopistojen tehtävähän on antaa ylintä opetusta Suomessa. Kuitenkin hyvin pitkälti näen yliopisto-opetuksenikin seuraavan varsin perinteistä opetustapaa Suomessa. Eli luentosalin edessä opettaja tietää oikeat vastaukset, jotka opiskelijoiden odotetaan oppivan. Toisaalta näkemykseni varmasti on vinoutunut siinä mielessä, että kokemukseni yliopisto-opiskelusta painottuu insinööri- ja kauppatie-teisiin, joissa on melko paljon ”totuuksia” (kaavoja, laskentamalleja), joita opetetaan opiskelijoille ilman sen suurempaa keskustelua. Pohdin tätä aihetta ammatti-identiteettitehtävässä.

”Olen omassa elämässäni vältellyt kysymystä, olenko opettajana myös kasvattaja. Voisinko olla kasvattaja ja maailmanmuuttaja? Tiede ja tieteellinen koulutus saattavat myös etäännyttää kasvattajana toimimisesta.” (Vuorikoski 2010)

”Aikuisiakin opettaessani olen aina kasvattaja. Tapa, jolla opettajana suhtaudun opiskelijaan ja opetettavan tietoon, välitän monenlaisia arvoja, asenteita ja tunteita, jotka tiedostamattani muokkaavat opiskelijaa. Haluan auttaa opiskelijoita kasvamaan omana itsenään.” (Viskari 2010)

Viskarilla ja Vuorikoskella oli hauskan erilaiset näkemykset siitä, onko opettaja kasvattaja vielä aikuisillekin. Siinä missä Vuorikoski (2010) periaatteessa lähti liikkeelle siitä, että  hän ei ole kasvattaja, Viskari puolestaan näkee olevansa aina kasvattaja. Vuorikosken perustelu omalle näkemykselleen on, että yliopistossa ollaan varsin pitkälle etäännytetty opettaja opiskelijoista. Hyvin pitkälle tiedehän toimii juuri näin: Se nähdään ”puhtaana totuutena”, johon eivät henkilökohtaiset arvot ja periaatteet vaikuta. Vaikka kuitenkin, ehkä puhtaita luonnontieteitä lukuun ottamatta tiede ei kuitenkaan ole objektiivisesti mitattavaa. Toisaalta taas Viskari perustelee (minulle) hyvin, miten opettaja on myös kasvattaja aikuistenkin kanssa toimiessaan. Opettaja välittää omalla käytöksellään ”monenlaisia arvoja, asenteita ja tunteita”.  Toisin sanoen, opettaja toimii mallina opiskelijoille.

”Krishnamurtin mukaan kasvattajan on oivallettava itsensä ja oltava vapaa vakiintuneista ajatuskaavoista. Muutoin hän opettaa kaavamaista tietoa, johon hänet itsensä on opetettu. Kasvattajan kasvattaminen - saada hänet oivaltamaan itsensä - on Krishnamurtin mielestä yksi vaikeimpia tehtäviä. Useimmat meistä ovat jäykistyneet johonkin ajatusjärjestelmään tai toimintakaavaan. Siksi opetamme, mitä ajatella, emmekä, miten ajatella. … Olen korostanut kasvua kriittisyyteen ja opettajan tehtävää kriittisyyteen kasvattajana. … Tehtäväni on lähteä liikkeelle omasta kasvustani, siellä tie parempaan maailmaan lähtee vain ihmisestä itsestään.”  (Vuorikoski 2010)

Vuorikosken (2010) yllä oleva pohdinta kasvattajan itsensä kasvamisesta on minusta oikein hyvä. Eihän kasvattaja pysty kasvattamaan oppilaistaan mieleltään avoimia, jos itse ei ole avoin. Mahdollisesti se olisi  mahdollista opiskelijoissa tapahtuvana vastareaktiona (eli toimia täysin päinvastoin kuin opettaja). Tämä Vuorikosken näkemys on todella mielenkiintoinen. Kuinka monta kertaa opettajat itse pysähtyvät miettimiään omaa kasvamistaan? (Jos he eivät edes pohdi omaa rooliaan kasvattajana.)

Kirjallisuuden pohjalta opettajalla on siis paljon mahdollisuuksia toimia kasvattajana. Tärkeimpinä mahdollisuuksina pidän kriittisen ajattelun opettamista, avoimen asenteen kasvattamista ja aikuisen ihmisen mallina toimimista.

Kasvaminen aikuisena

 

Kasvu merkitsee jatkuva ja kumulatiivista (kasautuvaa) tiedon, ymmärryksen, viisauden, kuuluisuuden, pituuden ja painon kasvua. … Toteamus ihmisen elinikäisestä kasvusta ja kehityksestä on nykyaikaisen aikuiskasvatuksen selviö. … Myös lapsuuden ja nuoruuden jälkeen elämänkulussa voi syntyä uusia kykyä ja voimia. … Liian kauan on eletty siinä yksinkertaisessa luulossa, että aikuisuus on suhteellisen takaista aikaa ja yksikön kehityksen kannalta merkityksetöntä verrattuna lapsuuden ja ikääntymisen suuriin kehitystapahtumiin. … Noin 20 ikävuoden jälkeen niiden painopiste siirtyy minuuden eli yksilöllisyyden kehityksen puolelle. … Aikuisuus ei ole vain lapsuuden ja nuoruuden jatke vaan oma vaiheensa, jossa ihmiselle voi syntyä uusia tai uudistavia piirteitä ja kykyä, sellaisia, joita ei voinut syntyä aiemmissa vaiheissa. Aikuinen ihminen on paitsi menneisyyden tapahtumien muovaava persoona myös aktiivinen omaa elämäänsä ohjaava ainulaatuinen yksilö. (Dunderfelt 2010)

Viimeistäänkin Dunderfeltin (2010) Elämänkaaripsykologia kirjan lukeminen sai minut ymmärtämään kasvatuksen ja erityisesti kasvamisen merkityksen koko elämän aikana. Toisin sanoen, jos ihminen kuitenkin kasvaa ja kehittyy (kuten Dunderfelt (2010) kirjassaan osoittaa) koko elämänkaarensa ajan, niin totta kai tässä on opettajallakin mahdollisuus tukea tätä kasvamista omalla tavallaan. 

Lähteet

 

Dunderfelt, T. 2011. Elämänkaaripsykologia. WSOYpro Oy: Helsinki.

Haatanen, K. 2014. Lapsi tarvitsee rajoja. Yle Radio 1 http://areena.yle.fi/radio/2215745 

Lehtinen, E., Kuusinen, J. & Vauras, M. 2007. Kasvatuspsykologia. WSOY Oppimateriaalit Oy: Helsinki.

Vuorikoski, M. & Törmä, T. (toim.) 2010. Opettaja peilissä. Katse ammatilliseen kasvuun. Kansan-valitusseura: Helsinki:

• Raehalme, O. 2010. Hyvää, kaunista ja totta.Kirjassa: Vuorikoski, M. & Törmä, T. (toim.) 2010. Opettaja peilissä. Katse ammatilliseen kasvuun. Kansanvalitusseura:  Helsinki. ss. 79-88.
• Törmä, T. 2010. Kokemus muutosvoimana. Kirjassa: Vuorikoski, M. & Törmä, T. (toim.) 2010. Opettaja peilissä. Katse ammatilliseen kasvuun. Kansanvalitusseura: Helsinki. ss. 57-78
• Viskari, S. 2010. Rakkaudesta pedagogiikkaan. Kirjassa: Vuorikoski, M. & Törmä, T. (toim.) 2010. Opettaja peilissä. Katse ammatilliseen kasvuun. Kansanvalitusseura: Helsinki. ss. 122-148.
•  Vuorikoski, M. 2010. Kyseenalaistamisen ylistys. Kirjassa: Vuorikoski, M. & Törmä, T. (toim.) 2010. Opettaja peilissä. Katse ammatilliseen kasvuun. Kansanvalitusseura: Helsinki. ss. 23-56.